Kapua kanssani Kaisa Pitkänen, vuokrasopimusasiantuntija ja Kapuaja

Toinen maailma ja toinen todellisuus

Istun valkoisen Toyota Land Cruiserin takapenkillä, yhden niistä viidestä nelivetoisista autosta, jotka jonossa odottavat kaasuttavansa kohti edessä nousevien vuorten rinteitä pitkin kiemurtelevaa tietä, jättäen taakseen kymmeniä kiinnostuneita tummia silmäpareja, hopeisella aaltopellillä katettuja rakennuksia, kurkkua kutittavan pölyisen kylätien sekä auringossa kylpevien viljapeltojen kultaaman maalaismaiseman. Kuhunkin autoon on asettunut neljä suomalaista matkaajaa, pariin autoon tavaratilan penkeille lisäksi pari paikallista vaellusopasta ja muutamia aseita kantavia vartijoita. Olen väsynyt, mutta olo on huojentunut ja levollinen – enää ei tarvitsisi kävellä.

Afrikkalaissyntyinen kuski hyppää kyytiin ja höräyttää autonsa käyntiin. Hän vilkaisee takapenkille ja kysyy, olemmeko valmiita – nyt mentäisiin. Kellään meistä ei ole oikein varmuutta miten pitkä automatkasta tulisi mutta jonkinlainen hyväntuulisuus on melkein käsin kosketeltavissa, kun tiedämme että matkamme haastavimmat osuudet ovat takanapäin, olemme kaikki voittaneet itsemme, jotkut kenties pelkonsa ja toiset epäilyksensä ja huolenaiheensa. Takanamme on yli 80 kilometrin matka seitsemän päivän ajalta, nukkumista teltoissa, viikko ilman kunnollista vessaa tai peseytymismahdollisuuksia, yksi öinen ukkosmyrsky, yksi sateinen päivä rakeineen, kastuneita varusteita, auringonpaistetta, hikoilua ja kipeytyneitä jalkoja sekä niveliä. Olemme kavunneet Etiopian korkeimmalle vuorelle Ras Dashenille, neljään ja puoleen tuhanteen metriin. Olemme Kapua 2019 Etiopia -tiimi!

Pian jätämme taaksemme nämä huikeat maisemat; poutapilviset taivaat ja porottavat auringon säteet marraskuussa, jotka meille kotona Suomessa ovat tähän vuodenaikaan utopiaa. Ohikulkevat, joskus ilmeettömät mutta useimmiten ystävällisesti tervehtivät ihmiset. Ympärille kerääntyvät lapset, hymyilevinä, nauravina, hieman ujoina mutta uteliaina. Lapset, joilla on resuiset ja valkoisella puuvillalangalla pahimmista paikoista harvoilla pistoilla paikatut tai kokoon kursitut vaatteet. Paljain jaloin tai muovisissa sandaaleissa. Lapset, jotka haluavat tietää sinun nimesi ja vaikka olet toistanut sen jo kymmenen kertaa, he haluavat tietää sen aina uudelleen. Lapset, jotka missä ikinä heidät kohtaatkin – oli se sitten polulla keskellä uljasta vuoristoharjannetta, pienessä kylässä tai kaupungissa, pyytävät sinulta vain yhtä asiaa – kynää.

Kapua -hanke kerää varoja maailman vähävaraisten auttamiseksi

Vuosi sitten marraskuussa päätin hakea vapaaehtoiseksi Kapua -hankkeeseen. Päätöksen hetkeen oli tultu pitkä matka, sillä ajatuksen siemenen oli minuun istuttanut jo neljä vuotta sitten mainio kollegani, kampusmanagerimme Reijo Karhu Oulusta. Reijo on konkarikapuaja vuodelta 2010, eli osallistunut Kapua -hankkeeseen itsekin. Kapua oli minulle täysin tuntematon käsite siitä aikanaan Reijolta kuullessani, mutta vaeltamisesta kiinnostuneena toki tutustuin siihen oitis mutta taisin silloisen elämäntilanteeni vuoksi vähän kauhistuakin ajatusta voimia kysyvästä vuorivalloituksesta. Myöhemmin hanke tuli vastaan sosiaalisessa mediassa toisenkin tuttavan kautta, jota seuratessa sitten siemen lähtikin versomaan ja kypsyttämään rohkeuttani hakea mukaan.

Kapua -hanke, jolla on kerätty yli 250 vapaaehtoisen henkilön avulla jo yli miljoona euroa kehitysyhteistyön toteuttamisen tueksi, on saanut alkunsa yhden ihmisen ideasta yhdistää itselleen tärkeitä ja merkityksellisiä asioita. Suvi Aarnio, hankkeen koordinaattori, on vuodesta 2006 saakka koonnut ympärilleen vuosittain vaihtuvan tiimin, jonka tehtävänä on tehdä varainhankintaa suomalaisten järjestöjen kehitysyhteistyön toteuttamisen tueksi. Vuonna 2019 meitä valittiin 22 uutta kapuajaa, keräämään varoja vammaisten naisten toimeentulon ja hyvinvoinnin tukemiseen Etiopiassa, sekä tyttöjen koulutuksen ja terveyden edistämiseen Malawissa. Tavoitteeksemme asetettu 100 000 euron potti jaettaisiin Väestöliiton, Taksvärkki ry:n sekä Kynnys ry:n kesken, joilla kaikilla on vuosien kokemus yhteistyöstä paikallisten järjestöjen kanssa. Hankkeen aikana vapaaehtoiset pääsevät tutustumaan kehitysyhteistyöhön käytännössä, niin järjestöjen kautta täällä Suomessa, kuin paikan päällä kohdemaissa.

Hanke kestää aina kalenterivuoden ja varainhankintaa on tehty sekä yksin että yhdessä. On järjestetty joogatapahtumia, neulottu sukkia, leivottu leipää, pidetty käsinukketeatteria ja saatu myös joitakin lahjoituksia. Vapaaehtoistyö edellytti valmisteluja ja suunnitelmallisuutta sillä käytännössä jokaisen vapaaehtoisen tuli kerätä 90 euroa viikossa, jotta tavoitesummamme saavutettaisiin vuoden loppuun mennessä. Näin joulun alla koen kiitollisuutta voidessani ylpeänä todeta onnistuneemme; henkilökohtainen tavoitteeni täyttyi elokuussa ja koko tiimimme tavoite marraskuussa, palattuamme kahden viikon mittaiselta matkaltamme Etiopiaan. Matka tehtiin yhdessä, yhtenä tiiminä, jokainen täysin omalla kustannuksellaan, ja matkan huipennus oli Ras Dashenille kiipeäminen. Kapuamalla apua! Kiitokset kuuluvat kaikille työtämme tukeneille ja keräykseen osallistuneille.

Selam, selam – Welcome – Amasagnallo

Sunnuntaina, marraskuun kolmantena päivänä 2019 noin puolen päivän aikaan suljin kotioven takanani, selässäni reilu 20 kiloa matkatavaroita ja kädessäni edessä olevalle vaellukselle hankittu 40 litran päiväreppu. Pitkään odotettu ja valmisteltu matka oli alkamassa – huomenna aamulla oltaisiin jo Etiopiassa ja pääsisimme tutustumaan vapaaehtoistyömme kohteisiin. Kynnys ry:n valmistelema ohjelma vaikutti mielenkiintoiselta; neljä päivää pääkaupunki Addis Abebassa EWDNAn vieraana, viides Gondarin kaupungissa yliopistovierailulla.

EWDNA (Ethiopian Women with Disabilities National Association) on Kynnys ry:n Etiopialainen yhteistyöjärjestö, jonka tavoitteena on voimaannuttaa vammaisia naisia mm. tukemalla heidän kouluttautumista sekä työllistymistä. Järjestöllä on n. 10 toimistoa Etiopiassa, Addis Abeban alueella toiminta tavoittaa 650-700 vammaista naista erilaisten kurssien, koulutusten (ruuanlaitto, yritystaito), vertaistuen ja kokoontumisten, neuvonnan ja kotivierailujen kautta. Järjestö panostaa myös yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja vammaisten naisten kahviseremoniassa, johon saimme järjestön toimitiloissa torstaina osallistua, kuulimmekin paljon kantaa ottavia puheenvuoroja naisilta itseltään, miten heidän itse tulisi puolustaa ja vaatia oikeuksiaan. Haasteita on mm. liikkumisen vaikeus, sosiaalinen eristäytyminen ja niukka toimeentulo. Etiopiassa on vammaisia 15-20 % väestöstä, mutta koulutuksen ja työpaikkojen saaminen on vaikeaa. Yhteiskunnassa vallitsevat kielteiset asenteet vammaisuutta kohtaan lisäävät haasteellisuutta.

Perinteistä etiopialaista kahviseremoniaa edeltävinä päivinä olimme tutustuneet näihin naisiin jo kahden päivän ajan. Olimme saaneet osallistua koko päivän kestäneeseen ruuanlaittokoulutukseen, jossa tosin oppilaina olimme me suomalaiset kapuajat, Marttaliiton esiliinat yllämme. Osittain ilman yhteistä kieltä tai jopa katsekontaktia, pesimme, kuorimme, pilkoimme sipulit, porkkanat, perunat, kaalit, punajuuret sekä muut vihannekset hyvässä yhteistyössä, ilman minkäänlaisia ongelmia. Ensin pilkottiin, sitten vasta viriteltiin hiilet tulille. Samalla saimme mahdollisuuden kuulla naisten elämistä ja kokemuksista, kuten esimerkiksi siitä, miten 32-vuotias Fasica oli kaksikymppisenä Libanonissa kotiapulaisena ollessaan vammautunut pudottuaan rakennuksesta. Hän oli joutunut pakenemaan perhettä, joka oli kohdellut häntä kuin orjaa, eikä ollut maksanut luvattua palkkaa.  Pienen tytön äidille oli tärkeää, että hän oli nyt päässyt EWDNAn tuella opiskelemaan ompelijaksi. Moni vammainen nainen on pystynyt hankkimaan toimeentuloa esim. käsitöitä tai ruokaa myymällä.

Toisena päivänä pääsimme vierailemaan EWDNAn jäsenten koteihin sekä muutamalle työpaikalle. Vierailimme mm. Fikerten ja Addis Aleman kodeissa sekä Rahiman aaltopellistä rakennetussa pienessä ompelimossa. Fikirte syntyi kuurona, kuten kaksi hänen siskoaankin. Heidän kotinsa löytyi rauhalliselta sivukadulta, punertavan portin takaa, kapean käytävän perältä. Kolmen pienen pienen huoneen ja keittiön oviaukot avautuivat kapealta pihalta, jonka poikki oli viritetty pyykkinaruille vaatteita kuivumaan. Väistellen ja kumarrellen vaatteita tervehdimme hillitysti hymyileviä emäntiämme, viitoimme Fikertelle, hänen siskoilleen ja äidilleen ”hyvää päivää” sekä kättelimme ”selam, selam” tyttärien kaksi lasta, joista toinen, 6-vuotias Zack -poika oli myös syntynyt fyysisesti vammautuneena. Meidät ohjattiin istumaan vihreään huoneeseen, jossa oli sohva, yksi nojatuoli, pieni pöytä ja muutamia jakkaroita. Istuimme kuuntelemaan ja kyselemään heidän elämästään ja haasteistaan, ajatuksistaan, joita tulkattiin ensin viittomakieleltä amharaksi ja sitten amharasta englanniksi. Kuuntelimme heitä lähes kaksi tuntia. Fikerte vaikutti vahvalta ja päämäärätietoiselta, mutta hänelläkin oli koulutuksesta huolimatta kaltoin kohdelluksi tulleen kokemuksia työelämästä. Kommunikointi kuulevien kanssa on vaikeaa, kun viittomakielen tulkkeja ei ole saatavilla. Tällä hetkellä kenelläkään tyttäristä ei ole töitä, vanhimmalla on lisäksi ahdistuneistuutta, eikä hän pelkojensa vuoksi uskalla poistua edes kotoaan. Perheen äiti Askale kyynelehtii kertoessaan surevansa perheensä epäonnea. Istumme hiljaa ja mietteliäinä, kenties pohtien tahoillamme, miten voisimme vielä paremmin auttaa kun Fikerte kertoo toiveestaan perustaa ompelimon, jossa voisi työllistää myös siskonsa ja äitinsä. Ennen lähtöä meille tarjoiltiin paikalliseen tapaan kahvia ja popcornia, kiitimme – Ameseginalehu [Amesagnallo] – sekä kannustimme perhettä osallistumaan EWDNAn toimintaan ja tilaisuuksiin, toivoen näkevämme heidät uudelleen torstain kahviseremoniassa. Kun portti sulkeutui takanani ja kävelin kohti kadulla odottavaa bussiamme, en voinut välttää kyyneleiden nousemista silmiini.

Embassy of Finland in Addis Ababa – ”Kouluta tyttö, niin koulutat koko maailman”

Suomen Namibian suurlähetystössä vierailulla

Torstai-aamupäivän 7.11.2019 ohjelmaamme oli varattu vierailu Suomen Suurlähetystöön.  Pääsimme tapaamaan suurlähettiläs Helena Airaksista sekä kuulimme Arto Valjaksen kertomana Suomen valtion kolmesta eri maaohjelmasta, joita ovat opetussektori, erityisesti tyttöjen koulutuksen tukeminen, maaseudun sanitaatio ja vesihuolto sekä maatalouden kehittäminen ja maan rekisteröinti. Etiopiassa on kuulemma 50 miljoonaa palstaa, joista tähän mennessä oli satelliittipaikannuksen ja maaseudun kyläläisten avulla rekisteröity 15 miljoonaa palstaa. Eri maiden yhteistyöhankkeessa on ollut myös suomalaista osaamista, vaikka varsinainen kiinteistörekisteri ja paikantamiseen käytetyt järjestelmät eivät sitä tällä kertaa edustaneet. Maan rekisteröinti on puolestaan mahdollistanut maan perimisen sukupolvelta toiselle, sekä pankkilainojen hakemisen, kun maan omistuksen saattoi nyt aiemmasta poiketen osoittaa. Rahoitussektori onkin ollut kasvussa ja maahan on tullut paljon ulkomaisia pankkeja, jotka ovat myös tukeneet maaseudun teiden rakentamista.

Etiopiassa on käynnissä myös valtion monopolien yksityistäminen, esimerkkinä paikallinen tietoliikenneoperaattori Etiotelecom ja energiasektori. Parhaillaan rakennetaan mm. Afrikan suurinta vesivoimalaa sekä suunnitellaan maalämmön hyödyntämistä. Vesihuollon ja sanitaation kehittämiseen liittyvä maaohjelma on puolestaan pisin yhtenäisenä jatkunut kehitysyhteistyökohde, jota toteutetaan yhteistyössä Etiopian valtion kanssa. Viimeisten 25 vuoden tuloksena on saatu puhdasta vettä yli viidelle miljoonalle ihmiselle. Kehitysyhteistyön perustoiminta-ajatuksen mukaisesti tässäkin ohjelmassa on pyritty paikallisen kansalaisyhteiskunnan tukemiseen siten, että tietotaito ja suunnitelmat opetetaan kyläläisille, jotka vastaavat sitten itse kaivon rakentamisesta, toiminnasta ja huollosta. Hankkeelle oli tiedossa jatkoa vielä ainakin neljäksi vuodeksi, minkä huomasimme seuraavan viikon vaelluksellamme Simien vuoristoon olevan vielä todella tarpeellista. Ambikon kylässä, jossa viivyimme Ras Dashenin huiputuksen alla ei ollut minkäänlaisia saniteettitiloja niin kyläkoulussa, kuin leirissämmekään ja koulun päättyessä lapset täyttivät läheisessä joessa keltaisia kanistereitaan kotiinviemisiksi. Vaelluksemme jälkeen tiimimme jäsen Reeta Rouhiainen oli yhteydessä suurlähetystöön Ambikon koulun tilanteesta, pyytäen apua tuohon kylään. Asia otettiin hyvin vastaan ja toivomme kuulevamme vielä myöhemmin, kuinka asiaa on voitu edistää.

University of Gondar julistaa esteettömyyttä

Addis Abeban pölyisen ja kuivan ilman karistettuamme laskeuduimme 8.11.2019 aamulla hieman pohjoisempana sijaitsevaan Gondarin kaupunkiin. Lentokenttä oli pieni ja rauhallinen, aurinko nousi lämpimänä sekä maisemat näyttivät aiempaa vehreämmiltä. 22 laukkuamme pakattiin jälleen valkoisen bussin katolle pariinkin kerrokseen, sekä sidottiin erilaisilla köysillä kiinni kattokaiteisiin. Ohjelman mukaan ajoimme Gondarin yliopistolle, jossa heti Maraki kampuksen pääportilla ensimmäisenä vastassa oli iso valkoinen kyltti julistaen esteettömyyttä ”Unachievable – Equal Access for Equal Education”.

Kynnys ry:n on paikallisen yhteistyöjärjestönsä ECDD:n (Ethiopian Center for Disability and Development) kanssa vaikuttanut viidessä eri Etiopian yliopistossa vammaisten opiskelijoiden tilanteeseen mm. parantamalla kampusten ja opetustilojen esteettömyyttä sekä perustamalla vammaisten opiskelijoiden toimistoja (Student Service Office), joka Gondarissa sijaitsi alkuun yliopiston päärakennuksen neljännessä kerroksessa, nyt onneksi ensimmäisessä. Tutustuessamme tähän n. 50 000 opiskelijan kokoisen yliopiston, yhteen viidestä kampuksesta, huomasimme että niin sokeille, kuin liikuntavammaisillekin opiskelijoille liikkuminen tällä laajalla mäkisellä kampuksella asettaa yhä paljon haasteita, vaikka parannuksia on tehtykin. Toimiston ainoalta työntekijältä, johtaja Aster Asratilta kuulimme, että 105 vammaisen opiskelijan alavalintoja rajoittavat niin kampusten sijainti kuin eri tiedekuntien tilatkin. Vammaisten opiskelijoiden toimiston budjetista (n. 30 000 euroa) 60 % käytetään rakenteellisiin parannuksiin, kuten luiskien rakentamiseen, ja erityisopettajien tai henkilökunnan kouluttamiseen, ja loput 40 % käytetään materiaaleihin, apuvälineisiin, tietokoneohjelmiin, kirjoihin, vihkoihin tms. Gondarin yliopistolla Kynnyksen hanke on nyt päättynyt ja mukanamme ollut Kynnyksen kehityskoordinaattori Veera Pensala korostikin sitä, että tarkoituksena on tehdä yhden yliopiston kanssa yhteistyötä aina muutama vuosi, jonka jälkeen käyntiin saadut asiat jatkuvat yliopiston omin voimin. Keskeistä hankkeissa on yliopistojen johdon sitouttaminen ja se, että vammaiset opiskelijat näkyvät kampuksilla, muuttaa jo suhtautumista ja ajattelua.

Kuvassa: Kynnys Ry kehityskoordinaattori Veera Pensala, Mr. Molalign B. Adugna, Dr. Mikyas Abera (PhD), Kaisa Pitkänen (Msc. Tech.), Mr. Biniam Abebaw

Vierailun päätteeksi tapasimme salillisen vammaisia opiskelijoita Mastercard Scholars -ohjelmasta, joiden kanssa pääsimme keskustelemaan heidän opiskelustaan, haasteistaan ja tulevaisuudennäkymistään. Keskustelin mm. amharaa opiskelevan sokean Solomonin kanssa ja opin, että vammaisiin opiskelijoihin suhtaudutaan vielä huonosti ei-vammaisten opiskelijoiden kuin opettajienkin taholta ja apua on joskus vaikea saada. Lakia opiskeleva, sanavalmis jalkansa menettänyt Nahusenay oli tulevaisuutensa suhteen kuitenkin äärimmäisen luottavainen: ”I have a bright future!”. Lakimiehenä hän haluaisi taistella vammaisten oikeuksien puolesta. Kynnyksen kehitysyhteistyön tavoin Mastercard Foundation tukee esteettömyyden toteuttamista kampuksella sekä tarjoaa myös taloudellista tukea opiskelijoille; kuukausittaisella 6 euron tukirahalla opiskelijat voivat hankkia ruokaa, vaatteita tai muita tarvittavia. Tilaisuuden päätyttyä riensimme kohti odottavaa bussiamme. Uudehkon rakennuksen täysin viimeistelemättömällä, kuoppaisella ja kivisellä kävelytiellä tapasimme vielä pyörätuolissa istuvan, salia kohti kulkevan opiskelijan.

 Ohuen ilmanalan tunnelmissa

Kuluneen ensimmäisen viikon aikana olimme nähneet, kuulleet ja kokeneet jo monenlaista, mutta matkaa olisi vielä edessäpäinkin. Tähän saakka olimme asuneet hotelleissa, nukkuneet hyvät yöunet puhtaissa lakanoissa ja pehmeillä patjoilla, nauttineet aamupalaa ja syöneet monet Injera-ateriat. Olimme nähneet yhdenlaisen puolen Etiopiasta, vammaisten silmin. Tapaamamme ihmiset olivat äärimmäisen rohkeita ottaessaan meidät vastaan, kertoessaan vammoistaan, esitellessään kotejaan, työpaikkojaan. Kaupunkien katukuvissa saattoi huomata ihmisiä, jotka liikkuivat huonosti, apuvälinein tai joilla oli epämuodostumia kehoissaan. Osa heistä istui kadulla kerjäämässä. Olin aiemmin kuullut, että täällä vammaisuutta usein piilotellaan, mutta tuntui siltä, että ainakin kaupungeissa vammaisuus oli jotenkin jopa näkyvämpää kuin Suomessa. Pohdin, miten avuttomaksi olin itseni tuntenut, kun osasin viittoa vain ”hyvää päivää” ja oman nimeni, mutta en pystynyt ymmärtämään, kun edessäni seisova nainen halusi kertoa minulle kasvattamistaan yrteistä tai pyysi rahaa ostaakseen voidetta tytärtään vaivaamaan ihottumaan. Olin lähtenyt tälle vuoden kestävälle matkalle saadakseni uutta ajateltavaa ja perspektiiviä oman elämäni kipukohtiin, ja sitä todellakin nämä kohtaamiset tuottivat.

Seuraavina päivinä matkamme luonne muuttui hyvin toisenlaiseksi kun aloitimme lauantaina 9.11.2019 viikon kestävän vaelluksemme Ras Dashenille Simien Lodgen ravitsevan ja runsaan lounaan jälkeen. Sitä ennen olimme matkanneet bussilla Gondarista Debarkiin monta tuntia, tavanneet monia paikallisia lapsia autotien vieressä olevilla näköalapaikoilla, kävelleet Debarkin kaupungin läpi, keskellä vilkkainta lauantaimarkkinapäivää, sänky-, kenkä-, kangas-, vilja- ja vaatekojujen ohi karjamarkkinoille, ja sieltä jatkaneet eteenpäin bussilla kohti yhä hienompia ja hienompia vuoristomaisemia. Vaellukselta on jäänyt mieleen monia asioita. Ensimmäisen yön vaikuttavat luonnonvoimat, kun salamat iskivät telttojemme yllä ja taivaalta satoi kymmenen senttiä rakeita. Vaelluskenkien kärjet, edessä kulkevan housun lahkeet ja mutaisella polulla tarkkaan harkitut, huolellisesti asetellut askeleet. Ympärillä huumaava timjamin tuoksu. Puskapissat milloin minkäkin kiven takana tai vuoren rinteessä, edessä huikean avara, silmän kantamattomiin jatkuva vehreänä polveileva maisema. Jokien ylitykset ja polkujen vieressä olevat rotkot, eukalyptuspuut, vuoristokylien lapset, heidän silmänsä ja hymynsä sekä väsymättöminä kulkevat muulit ja niitä taluttavat nuoret pojat muovisandaaleissaan. Niille omistan vielä toisen tarinani.

 

@kaisakapua

Lisää kuvia matkalta

www.kapua.fi/osallistuja/kaisa-pitkanen

Tiimimme matkakertomuksia on luettavissa osoitteessa https://kapua.fi/blogit/ à Aiemmat blogikirjoitukset (3.-17.11.2019)

Lisätietoja Kapua -hankkeesta

Koordinaattori Suvi Aarnio, Kapua, 050 440 5534, suvi@kapua.fi, www.kapua.fi

Lisätietoja järjestöjen kehitysyhteistyöhankkeista:
Kynnys ry: Veera Pensala, 050 383 9282, veera.pensala@kynnys.fi
Taksvärkki ry: Emmi Chaguaro, 050 369 1790, emmi.chaguaro@taksvarkki.fi
Väestöliitto ry: Laura Lipsanen, 040 180 1116, laura.lipsanen@vaestoliitto.fi